Suru toiveen menettämisestä

Voiko surra sellaisen asian menettämistä, mitä ei koskaan ole omistanutkaan. Voiko surra haavetta, menetettyä toivetta. Voiko surra sellaisen menettämistä, josta toisin ajatellen on onnellinen, että sitä ei silloin saavuttanutkaan. Voi. Minulle on ollut erittäin merkityksellistä antaa itselleni lupa surra.

Tämä suru on ollut vaikea käydä läpi. Tähän liittyy niin paljon asioita. Tämä suru on menetetyn unelman suremista. Että yhdessä päivässä voit menettää kaiken sen, mistä olet haaveillut puolet elämästäsi. Ja samalla hetkellä ymmärrät, että et ikinä myöskään haluaisi mihinkään siihen takaisin, et halua enää niitä unelmia. Olet tullut niin kovasti loukatuksi, että jokainen unelma rikotaan, etkä voi sille itse mitään. Miten likaantuneita unelmia voi surra? Miten vihan keskeltä voi tunnustaa, että on pettynyt ja surullinen.

Nyt on jo hyvän aikaa ollut aika kääntää sivua. Hyväksyä suru, liikahtaa eteenpäin. Tehdä uudet suunnitelmat, uudet haaveet. Rakentaa uusi elämä - onnellisempi.

Osallistuin kaksi vuotta sitten Valamon kurssille Uusia polkuja etsimässä. Kurssilla pohdittiin elämän tehtävää ja mitä toivomme tulevaisuudelta. Kurssin tavoitteena oli omien mahdollisuuksien tiedostaminen ja oman sisäisen rauhan löytäminen. Toteutimme unelmatyöskentelynä aarrekartan, hiljaisuudessa retriitinomaisesti. Listasin silloin unelmiani. Tuntui, kun niitä olisi nyhjäissyt tyhjästä, täyttänyt tyhjää taulua. Minulle kerrottiin, että usein käy niin, että kun tiedostaa omat unelmat niitä kohti ikään kuin huomaamattaan etenee. Kuulin myös, että usein kurssin jälkeen, vuoden tai parin päästä, on saavuttanut osan aarrekartan unelmista. Se tuntui silloin hyvin, hyvin kaukaiselta. Nyt, jälkikäteen asiaa tarkasteltuani, on käynyt juuri niin. Olen saavuttanut paljon, unelmoinut, täyttänyt unelmia, edennyt ja rakastanut. Ja ennen kaikkea olen uskaltanut tuntea, surra.

Uuden Valamon luostarin kirkko

Tuohuksien sytyttäminen unelmille ja tulevaisuudelle